Olipa kerran päivä, joka halusi olla yö. Yön pimeydessä päivä loistaisi ja säkenöisi, paljastaisi salat ja todet. Saisivat kaikki nähdä!
Kylläpäs tämä päivä on pitkä, eikö voisi nopeammin pimetä, päivä kiukutteli. Aika teki parhaansa päivän hyväksi. Se kallisti päivää iltapäivää kohden, sitten keinahdettiin jo iltaan. Päivän järisyttävin hetki oli enää askelen päässä!
Kauhistus! Päivä huomasi loisteensa liuenneen illan hämärään massaan. Saloja ja totuuksia oli vaikea erottaa tummista varjoista. Ja kun aika lankesi vielä yhden askelen kohti yötä, päivä ei enää erottanut itseään pimeydestä. Tuli hartaasti kaivattu yö, joka päätti päivän kuten kaikki menneetkin päivät, ja kaikki tulevat päivät viimeiseen saakka.